Kaakkois-Aasia 2015
sunnuntai 1. maaliskuuta 2015


Julkaistu kello 2.17

Yö meni vähän levottomasti enkä oikein tiedä miksi. Näin ihan sekopäisiä uniakin. Veikkaisin syyksi liian suurta ja myöhään syötyä illallista :) Ponkasin sängystä jo seitsemän aikaan. Heräsin jo aikaisemmin, kuuden jälkeen, koska naapurihuoneen pariskunta päätti tulla keskustelemaan tuohon pihalle, heti oven taakse. Idiotismi on universaali ilmiö. Ryntäsin heti ensitöikseni ravintolaan, mutta tämäpä aukesikin vasta kasilta. Istuskelin siinä sitten ja seurasin kun ihmiset ottivat selfieitä rannalla. Jos matkustaa porukalla, miksei oteta kuvia toisista? Miksi jokainen kuvaa itse itseään? :D Raflan auettua sain vihdoinkin ruokaa: paahtoleipää, pannaria, mehua ja kahvia. En muista sanoinko siitä jo, mutta kahvi on täällä tosi hyvää :D

Paikka: Botolan, Filippiinit
Paikallinen aika:
Kirjoittaja:

Ladataan kommentteja Ladataan valokuvia

{{ comment.AuthorName }} @ {{ comment.Published }}

{{ comment.Content }}

Vastaus

{{ comment.Reply }}


Julkaistu kello 6.12

Aamupalan syötyä oli hyvä kammeta riippumattoon röllöttämään ja tarttua uuteen kirjaan. En lue lainkaan fiktiivistä kirjallisuutta vaan kaikki opukset ovat englanninkielistä tietokirjallisuutta. Tämän kertainen opus vaikuttaa ihan superkiinnostavalta ja tarjoaa monia yhtymäkohtia myös omaan elämääni. Quiet: The Power of Introverts in a World That Can't Stop Talking on tutkimuksiin ja kirjoittajan omiin kokemuksiin pohjautuvaa juttua siitä, kuinka hiljaiset osaajat jäävät usein (tarpeettomasti) paitsioon maailmassa, jossa jatkuva puhe ja kyky tuoda itseään esille ovat tavoiteltava hyve. Kirjassa nostetaan esiin mielenkiintoisia löytöjä siitä, mitä annettavaa introverteilla on niin arkielämässä kuin bisneksessä. Olen tälläkin matkalla törmännyt useampaan kertaan kysymykseen, että miksi matkustan yksin ja vielä enemmän hämmennystä on aiheuttanut se, että myös tykkään olla yksin. Monesti tämä sekoitetaan yksinäisyyteen ja siitä en tietenkään pidä. Jo Jakartan alkumetreillä minulta ihmeteltiin, että miksi en vietä aikaani yleisissä tiloissa muiden kanssa. Vietinhän minä, mutta en vaan niin paljon kuin muut. Minulle rentouttavaa oli se, kun sain olla yksin ja pyöritellä kuvia omassa huoneessa. Small talk minulle tuntemattomien ihmisten kanssa on raskasta, ei rentouttavaa. Kiva sitä on välillä tehdä, mutta koska en luonnostaan jauha paskaa, päädyin olemaan kuntelija tilanteissa joissa oli enemmän kuin kaksi ihmistä. Minulle se on ihan OK, mutta se tuntui olevan ongelma muille :) Kun lämpötilat alkoivat nousta, ranta tyhjeni ja ihmiset siirtyivät uima-altaallle. Se oli minun tilaisuuteni ja kävin vaihtamassa shortsit uikkareihin ja painuin tulikuumalle hiekalle röllöttämään. Parasta, kun siellä on oikeasti mukavan leppoisa lämpötila koska tuuli viilentää ilmaa. Ja koska saan olla rannalla yksin, ei korviin kantaudu muuta kuin rantaan iskevien aaltojen pauhu. Vaikka lämpötilan puolesta olisin kyennyt olemaan auringossa, järki sanoi että on parempi tulla välillä varjoon. Kieltämättä uikkareiden rusketusrajat alkavat piirtyä silmissä, sen verran räväkästi tuo aurinko värjää 30 suojakertoimesta huolimatta. Niinpä tulin taas suihkun kautta syömään ja tällä kertaa ruokalistalla on pizzaa!

Paikka: Botolan, Filippiinit
Paikallinen aika:
Kirjoittaja:

Ladataan kommentteja Ladataan valokuvia

{{ comment.AuthorName }} @ {{ comment.Published }}

{{ comment.Content }}

Vastaus

{{ comment.Reply }}


Julkaistu kello 15.08

Päiväkirja ajelee nyt varmaan aika tylsällä vaihteella kun en tee mitään "jännää". Mutta nyt on kyllä ihan hyvä hetki antaa aikaa vaan itselle ja kun lomalla olen niin ottaa siitä lomasta pieni siivu ihan vaan rauhoittumiseen. Tajusin tänään rippumatossa röhnöttäessä, että oikeasti tarvitsin tätä ja tämä pieni sairastuminen saattoi olla jopa pieni onnenkantamoinen. En ehkä olisi koskaan oikeasti rauhoittunut ja ollut paikoillani, mikäli en olisi päätynyt näin rauhalliseen paikkaan niin kuin tämä. En muistanut aamulla mainita, että jätin pyykit pestäväksi. Sainkin ne jo iltapäivällä takaisin. Aika ärhäkkäästi kuivuu vaatteet paikallisen auringon ja pienen tuulen alla. Nyt on taas pussillinen puhtaita releitä ja seuraavan kerran vaatteita tarvinnee pestä vasta Thaimaan puolella. Joskus puolen päivän jälkeen jengi hävisi täältä ja majapaikan omistaja tuli sanomaan, että olen taas paikan ainut asiakas. Hullua! Mutta kyllä oli rauhallista. Uima-altaalla kuului vaan vieressä olevan lintutarhan sirkutus ja rannalla aaltojen pauhanta. Jotenkin juuri tämä hiljaisuus on se, joka sai minut asettumaan. Ei tee edes mieli kuunnella musiikkia kun ei ole mitää häiriöitä, joka pitäisi yrittää sillä peittää. Vietin iltapäivän lukien, kävin välillä auringossa, välillä uimassa ja sitten taas luin. Väliin rapsuttelin koiria, seurailin lintujen touhuja ja tepastelin vaan pitkin pihamaata ja rantaa. En siis oikeastaan tehnyt mitään. Kävin lopulta ihastelemassa auringonlaskun ja se oli taas yhtä punainen kuin eilenkin. Kameraakaan en nyt jaksanut kannella, halusin vaan seurata päivän päättymisen ihan silmillä. Illan päätteeksi vielä illallinen ravintolassa, joka oli luonnollisesti vain minun takia auki. Syöppöilin jotain paikallista kanaröppöö joka oli oikein maistuvaa. Siinä laskua maksaessa tajusin taas pari juttua joiden ymmärtäminen on vaikeaa. Yksi on Filippiineillä käytettävä sir-sana. Asioita missä tahansa niin keskustelu on tällaista: "Hello, sir. Yes, sir. Anything else, sir? Thank you, sir". Meno on kuin armeijassa. Kuulen kyllä, että tapa pysyy vaikka paikalliset asioisivat keskenään, mutta itselleni tuo tuntuu vähän turhan viralliselta. Pidän enemmän indonesian "Hello mister!"-meiningistä! :D Toinen omituisuus on se, että vaihtorahaa ei tunnu ikinä löytyvän vaikka maksaisin minkälaisilla rahoilla. Ikinä sitä ei ole sopivaa määrää taskussa ja sitten yksittäisiä seteleitä metsästetään työntekijöiden taskusta. Koitin olla tänään oikein nerokas ja maksoin ateriani oikein pienillä rahoilla ja työnsin lompakosta ison kasan kolikoita pöytään. No eihän sekään auttanut kun olisi pitäny olla viiden peson kolikko kun ei ollut sopivaa vaihtorahaa. Lopulta toinen paikan työntekijöistä käveli ohi ja taisi sanoa minun kanssa asioinneelle pojulle, että "anna olla" eikä minun tarvinnut maksaa sitä. Kävin hoitamassa velkani kuitenkin myöhemmin. Mutta en ymmärrä: Mihin se kaikki pieni raha menee kun minä työnnän sitä näille jatkuvasti?!

Paikka: Botolan, Filippiinit
Paikallinen aika:
Kirjoittaja:

Ladataan kommentteja Ladataan valokuvia

{{ comment.AuthorName }} @ {{ comment.Published }}

{{ comment.Content }}

Vastaus

{{ comment.Reply }}